Mitä voisin tehdä seuraavaksi, kun minulla ei ollut mitään?
Huhheijaa, onko vähän tunteita herättävä otsikko? No on ja paljon. Otsikko on Helsingin Sanomien (1) lukijan mielipide-palstan otsikko muutaman päivän takaa.
"Poissa olivat autonavaimet, kotiavaimeni, älypuhelin ja lompakko kortteineen."
Itse tavaroiden kadottaminen ei ole kuitenkaan minulla tässä pointti. Vaan se, että mitä tapahtuu, mitä tehdä, kun ei ole mitään. Ei ole tosiaankaan avaimia, puhelinta eikä rahapussia. Kuten kaikki ymmärrämme, avaimilla pääsee sentään sisälle kotiin, puhelimella voi sentään soittaa ystävän apuun, ja rahapussilla yleensä todistamaan henkilöytensä tai ostamaan vaikkapa pullan, jotta jaksaa tilanteesta läpi.
"Lähikaupan vartija lupasi hakea ostoslistan tavarat äidilleni."
Eräässä toisessa HS:n artikkelissa (2) miesoletettu kertoo, kuinka lähikaupan vartija pysähtyi auttamaan hänen iäkästä vanhempaa. Kolmannessa (3) taasen Soili kertoo, kokemuksistaan kuinka “Kun astun täyteen bussiin tai ratikkaan, aina joku nuori ponkaisee pystyyn ja tarjoaa paikkaansa.”
"Ihmisissä on hyvyyttä ja auttamishalua."
Nämä kaikki kolme esimerkkiä herättivät minut pohtimaan. Kun Heikiltä on kadonnut tärkein lähiomaisuus, kun Soilia alkaa ikä painaa, eikä enää välttämättä jaksa seisoa tai, kun Riston äidin voimat loppuvat kesken ostosreissun. Mitä silloin oikeasti voi tehdä, kun ei ole sitä itselleen kaikkein tärkeintä.
Ajatukseni kietoutuvat näiden kolmen mielipidetekstin tematiikkaan: auttamisen haluun ja hyvyyteen. Heikin tavarat olivat päätyneet kanssauimahallinkävijän toimesta vahtimestarille, Soili pääsee istumaan bussiin ja Riston äidin apuna on lähikaupan vartija. Keskiössä on ihminen, joka näkee toisen ihmisen ja auttaa.
Itselleni muotoilussa on keskiössä myös nämä asiat, hyvyys, auttamishalu ja ihminen. On kyseessä sitten veroilmoituksen tekemisestä helpompaa, liikuntasovelluksen kehittäminen tai asiakaspalvelijan arjen sujuvoittaminen, teen sen mielelläni siksi, että minusta on mukavaa auttaa.
Ehkäpä takaraivolla kolkuttelee myös perusinhimillisyys siitä ajatuksesta, että joku päivä voin itse olla väsyneenä kaupassa, kadottanut avaimeni tai istumapaikan tarpeessa julkisessa liikenteessä. Ja siinä kohtaa voin nojata kanssakulkijan hyvyyteen, tai vaikkapa hyvin muotoiltuun rollaattoriin.
Tällä tekstillä halusin tuoda myös hyvää fiilistä. On nimittäin niitä hyviäkin uutisia, joissa kerrotaan, että emme me ihmiset aina ole pahoja. Vaan välillä myös hyviä ja toisemme huomioivia. Pidetään siitä kiinni.
Hyvää muotoilua,
Elina
Lähteet:
1. HS.fi, Helsingin Sanomat verkkolehti, Lukijan mielipide: Poissa olivat autonavaimet, kotiavaimeni, älypuhelin ja lompakko kortteineen. Mitä voisin tehdä seuraavaksi, kun minulla ei ollut mitään? Heikki Valtonen, Helsinki. 23.1.2025. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010982327.html
2. HS.fi, Helsingin Sanomat verkkolehti, Lukijan mielipide: Lähikaupan vartija lupasi hakea ostoslistan tavarat äidilleni. Ostosten keräily oli sujunut mallikkaasti, välillä vartija oli jopa käynyt tarkentamassa, oliko hänen hakemansa tuote oikea. Risto Piirainen, Tampere. 21.1.2025. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010976109.html
3. HS.fi, Helsingin Sanomat verkkolehti, Lukijan mielipide: Kun astun täyteen bussiin, aina joku nuori antaa paikkansa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin nuoret ihmiset ovat ottaneet minut huomioon. Soili Kajaste, Helsinki. 22.1.2025. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010968276.html